Todellisuutta ei pääse enää pakoon. Nimittäin remontti on alkanut! Neljä vuotta sitten tähän aikaan me hieroimme vuokranantajamme kanssa sopimusta nykyisistä tiloistamme. Muutama viikko siitä eteenpäin muutimme tavaroitamme remontin ajaksi tulevaan Ilo-saliimme. Mietimme jo silloin, että jos kaikki menee kuten elokuvissa ja homma alkaa pyöriä uusissa tiloissa kuten suunnittelimme, laajennamme toisen salin verran sitten kun tilanne sallii. Ja miten ollakaan! Näiden neljän vuoden aikana olemme saaneet rakennettua Fiilikselle suihkutilat, Tiikku on saanut vahvan startin kohti väitöskirjaa Italiassa vietetyn vuoden turvin ja minä olen saanut kasvatettua vierelleni trampoliinilla pomppivan taaperon. Nyt kun tasapaino on löytynyt, pitää venettä vähän kokeilla keinuttaa ja testata, mitä tapahtuu kun taas remontoidaan.

Pohdin juuri itsekseni, miksi edes remontoimisen ajatteleminen aiheuttaa sellaisia fiiliksiä, että suuta alkaa kuivata, on pakko istua alas ja vähän huokailla miettiessään tulevaa projektia. Fakta kuitenkin on, että tällä kertaa on oikeasti hurjan paljon vähemmän tekemistä, kuin millään edellisillä kerroilla on ollut. Lisäksi pidän remontoimisesta. On mielekkäämpää maalata seinää kuin pestä lattiaa. Se ei lopulta ole sen kummempaa touhua, kuin mikä tahansa kunnossapito, jota väkisin joutuu tilat omistaessaan tekemään harva se päivä. Firman nimi taitaa jo kertoa vastauksen. Ei se fakta vaan se fiilis!

Muistan hyvin millaisella vereslihalla olimme neljä vuotta sitten kesällä remontoidessamme nykyisiä tilojamme edelliset tilat menettäneinä, lainat ottaneina ja tulevaisuudesta jännittyneinä. Rakensimme unelmaamme, ihan omia tilojamme, isoa ryhmäliikuntasalia ikkunarivistön valaistessa meidät auringollaan. (Siksi ei ehkä olekaan ihme, että ison salimme nimeksi tulee näiden neljän vuoden jälkeen Valo.) Venyimme voimiemme äärirajoille, sillä ajattelimme, mitä niiden ikkunoiden alla voisi tapahtua. Kuinka hienoa olisi saada nähdä, miten taaperot sipsuttelisivat lattioillamme pikku varpaillaan ja vauvat konttaisivat katsomaan itseään peileistä. Miten mahtavalta tuntuisi tanssia itsensä tainnoksiin musiikki pauhaten, rauhoittua hämyisässä valaistuksessa joogan loppurentoutukseen tai punnertaa toinen toistaan kannusten siinä valkoisen lattian, peiliseinän, itse suunniteltujen valolistojen ja maalattujen seinien sisällä. Rakensimme tiloja meille kaikille ja pidimme mielessä miksi niin teemme.

Nyt olemme vastaavassa tilanteessa. Siksi remontointi aiheuttaa niin paljon tunteita, koska sitä ajattelee jo, millaista Ilo-salissa on treenata. Saada jakaa ne ilon kokemukset kun ensimmäinen leuanveto onnistuu, päästä täydellisen rentoon olotilaan lämpölamppujen alla joogatessa, kummastella kasvavia mahoja ja jakaa odotuksen ilot (ja kolotukset) sekä rakentaa lasten tunnilla paras temppurata ikinä! Emme rakenna siis vaan seiniä ja lattioita, vaan remontoimme sielunmaisemaa, jossa onnistutaan ja epäonnistutaan yhdessä, sisuunnutaan yrittämään ja opitaan päästämään irti silloin kun sen aika on. Voi niitä kaikkia tunteita, hetkiä ja kokemuksia, jotka vielä ovat edessämme!

Neljä vuotta sitten olimme kauhuissamme ja odotimme jännityksellä, palaavatko taaperot vanhempineen kesän jälkeen uusiin tiloihimme, saammeko jatkaa seniorien kanssa tanssimista, löytävätkö aikuisbalettilaiset saliimme, jonka lattiamateriaali on valittu niin, että tendu saa aikaan mahdollisimman ison suhinan. Siitä huolimatta, että olemme jo kerran saaneet kokea, että riski on kannattanut ja tilat ovat löytäneet käyttäjänsä ja vaikka lisäksi osaan kuvitella, kuinka ihanaa on jakaa kehonpainotunnilla oman lapsen ja tuttujen taaperoiden sekä heidän vanhempiensa kanssa mieltä ja kehoa tuulettava treenihetki, tulen jännittämään sitä, löytävätkö ihmiset Ilon ja sen huipun tarjonnan.

Ymmärrän toki, että tämä kaikki mikä on vielä pään sisällä, niin remontti, kohtaamiset kuin epävarmuudetkin, ovat idealistisia oletuksia. Samaan tapaan, kuin sitä ruusuisilla laseilla maalaa päässään ihastuksen kohteestaan vielä ihanampaa kuvaa, kuin millainen hän todellisuudessa on, sitä varmasti remontoidessa miettii mitä tuleman pitää. Ehkä ihan kaikki lasten tunnit eivät ole päivän riennoista väsyneinä (niin ope kuin oppilaat) yhtä ruusuilla tanssia, eikä joka päivä päästä näkemään itsensä ylittäneitä leuanvetäjiä, olen varma, että todellisuus on kuitenkin aina välillä haavekuvien veroinen ja se on asia, jonka motivoi maalamaan, vaikka koko muu maailma makaisi rannalla.

Remonttikuulumisiin,
Siiri