Terkkuja Münchenistä! Täällä sitä taas mennään, en kauhean pitkäksi aikaa ehtinyt vielä Roomaan juurtua. Vuoden viimeinen konferenssireissu on siis startannut ja siksi kirjoittelen nyt Saksasta. Aika huimaa kyytiä tässä mennään, olin elokuussa pohjois-Norjassa, sitten olikin muuttohässäkkä ja nyt olen täällä. Mutta tää ei ole ollenkaan huono, vaan aika mahtava juttu. että nyt lyhyessä ajassa tapahtuu paljon. Kun palaan täältä kotiin, on todellakin koko tyttö täynnä uutta draivia ja ammennettavaa tutkimustyöhön. Kodista puheen ollen: saamme pitkäaikaisen asuntomme nyt torstaina ja kappas, kun olen täällä reissussa, niin Aapo saakin hommakseen liikuttaa meidän ”pienet” matkatavarat itsekseen uuteen kotiimme. Jännittävää palata perjantaina Roomaan ja meidän kotiin, koska SE se nyt on ensi kesään saakka.

Mutta takaisin tänne Müncheniin. Kyseessä on siis ICRM- eli International Colloquium on Relationship Marketing-konferenssi, jota olen odottanut kovasti jo keväästä saakka. Tämä on markkinoinnin konferenssi, jossa ollaan asiakaskokemuksen tutkimuksen ytimessä. Eli ihan timanttinen paikka minulle ja olin tosi onnellinen, kun sain tiedon, että pääsin tänne. Hurraa! Ja näissä iloisissa tunnelmissa nyt ajattelin, että olisi hyvä hetki alkaa raottamaan tätä väikkäri-maailmaa ja konferenssit on yksi kiinnostava ja inspiroiva osa tätä matkaa.

Siis mitä nämä konferenssit ovat? Noh, akateeminen maailma on täynnä konferensseja ja seminaareja, ja tässä väikkärimatkan alkutaipaleella yksi homma on ollut löytää itselle ne hyödyllisimmät ja otollisimmat. Onneksi on ollut fiksuja ja kokeneita ihmisiä ympärillä, jotka ovat ohjanneet oikeille laduille. Konferensseissa on aina joku tietty kärki ja teema, jonka ympärillä tutkimusta tekevät tyypit kokoontuvat yhteen – niin kuin nyt vaikka olen asiakaskokemuksen ja suhdemarkkinoinnin äärellä. Kuullaan alan viimeisisimmät kuulumiset, mikä on nyt kuumaa kamaa ja esitellään toki myös omaa tutkimusta tiedeyhteisölle. Konferensseihin haetaan yleensä kuukausia ennen abstraktilla, joka on tiivistelmä siitä, mitä artikkelisi käsittelee. Jos sinut hyväksytään konferenssiin, kirjoitetaan seuraavaan määräpäivään mennessä full paper, valmis konferenssipaperi, joka on yleensä matkalla kohti tieteelliseen lehteen lähetystä. Jotkut konferenssit ovat myös mainioita siitä, että hyvällä paperilla voi saada oman artikkelin suoraan tieteelliseen julkaisuun. Harkintaa konffareissuissa on myös tehtävä faktojen valossa: näihin palaa aikaa, mutta myös rahaa, joten senkin resurssin puolesta on reissuja tuumattava tarkkaan, sillä apurahahanat eivät yleensä ole pohjattomat (Kiitos kuuluu tässä vaiheessa kyllä kaikille tahoille, joilta apurahoja omaan tutkimukseeni on tippunut – ne nämä mahdollistavat!).

Minulle konferenssit äärettömän hyviä välietappeja artikkelien matkalla kohti akateemista julkaisua ja määrittävät kivasti työn etenemistä. Ehkä hyvä tähän väliin avata, miten homma siis toimii. Kirjoitan artikkeliväikkäriä, eli minun tulee julkaista 3-4 artikkelia akateemisissa julkaisuissa ja kääriä ne yhtenäiseksi kokonaisuudeksi paketin kokoavan johdanto-osuuden kanssa. Tällä hetkellä minulla on kaksi artikkelia hyvässä vauhdissa ja kolmas starttaamassa nyt syys-lokakuussa. Prioriteetti on kuitenkin saada kaksi keskeneräistä valmiiksi, eikä sännätä täysillä uuteen projektiin.

Olen ehkä hieman akateeminen outolintu, koska teen tutkimusta rinnakkain yrittäjän työni kanssa. Monet väitöskirjaopiskelijat tekevät tutkimusta täysipäiväisesti joko yliopistolla työskennellen tai apurahoilla hommaa rahoittaen. Eikä väitöskirjan taas päivätyön rinnalla ole kovin herkullinen tai realistinen vaihtoehto, sillä optimaalista ei ole olla toisessa työssä päivisin ja iltaisin kirjoittaa väitöskirjaa (ei ehkä kovin kestävä ratkaisu) – itse olen onnekas, kun pystyn itse määrittämään tahtini ja superkiitollinen siitä. Tähän saakka olen kirjoittanut väikkäriä hyvin itsenäisesti Tampereella ja sama menohan jatkuu Roomassakin, vaikka siellä myös uusia kirjoituskavereita ja jatko-opiskelijoita, mutta toimistoni on edelleen kotona ja siellä pääsääntöisesti työskentelen. Konferenssit ovat minulle paikkoja tavata akateemisen maailman tyyppejä, vaihtaa ajatuksia ja kuulla uteliaana, mitä muut tekevät. Toisaalta on jännittävää ja hienoa päästä kertomaan omista kiemuroista ja kuulemaan palautetta toisilta omasta tekemisestä. Kun toistaiseksi ei ole vielä yhtään akateemista artikkelia julki, ovat konffat niitä paikkoja, missä oma työ oikeasti herää henkiin ja saa vahvistusta kollegoilta ympäri maailmaa, että ihan oikealla tiellä ollaan (ainakin toistaiseksi, hih) ja saan myös arvokasta palautetta jatkoa varten. Ja niitä etappeja: artikkelin kirjoittaminen on melkoisen luova, pitkäjänteinen ja vuoristoratamainen prosessi ja usein matka tekstin kanssa tuntuu hyvin huuruiselta. Siksi ainakin minulle on tärkeää asettaa omia aikatauluja ja välietappeja, joista konferenssit ovat yksi. Asetan tavoitteeksi, että paperin pitäisi olla tietyssä vaiheessa, kun astelen sitä esittelemään. Sitten konferenssissa imen tietoa, palautetta ja ideoita omaan tekemiseeni ja kotiin palatessa on taskuissa taas ihan uudenlaisia rakennuspalikoita jatkaa eteenpäin. Lisäksi konferensseissa tapaa huikeita tyyppejä, mahdollisia kirjoittajakumppaneita, avautuu uusia ovia ja saa uudenlaista näkökulmaa monella tapaa.

Intensiiviset konferenssit ovat saaneet myös kovasti miettimään, että just näin on hyvä. Akateeminen maailma on ihan omanlaisensa kupla, jonka laidalla minä tällä hetkellä seison. Tai oikeastaan voisi sanoa, että minulla on toinen tossu akateemisessa ja toinen yritysmaailmassa. Konferensseissa sukelletaan täysillä tutkimuksen ytimeen ja teemoihin, vaihdetaan ajatuksia, annetaan palautetta, pohditaan ja innostutaan. Ja vähän myös uuvutaan – nämä ovat aika tiiviitä reissuja ja ainakin itsellä alkaa jossain vaiheessa pursuamaan metodit, kontribuutiot ja teoreettiset viitekehykset korvista – ja minusta se on ihan inhimillistä. Konferensseissa on myös älyttömän hienoa kuulla, mitä kaikkea onkaan meneillään tieteen kentällä, mutta toisaalta olen todellakin havahtunut siihen, että minulle täydellinen paikka on juuri tässä: tehdä väikkäriä, mutta olla aktiivisesti mukana yrityspuolella ja ”käytännön liike-elämässä” (kamala sana..). Yksi tärkeä syy väikkäriprosessiin lähtemisessä oli luoda siltoja akateemisen maailman ja yrityselämän väliin, ja juuri sitä haluan tehdä. En pidä lainkaan näkemyksestä, että tiedettä tehdään tieteen takia. Miksi?! Totta kai kaikki saavat motivoitua omista lähtökohdistaan ja tutkimusta tehdään monenlaisissa positioissa, eikä siinä mitään, mutta minua kyseinen näkökulma ei innosta. Minä tutkin, koska olen innostunut ja kiinnostunut kehollisesta asiakaskokemuksesta, mielestä, kehosta ja ryhmäliikunta-kontekstin tarjoamista erityispiirteistä. Ja mahdollisuudesta tasapainoilla kahden maailman välillä ja luoda toivottavasti jotain hyödyllistä ja uutta molempiin – tieteeseen ja käytäntöön. En minä tutki vain tutkimisen ilosta, vaan palo kumpuaa jostain syvemmältä.  Minua inspiroi myös mahdollisuus vähän ravistella perinteisiä tapoja tehdä ja toteuttaa tutkimusta ja näyttää myös muille, että tieteellinen tekeminen onkin aika maukas juttu ja täynnä elämää.

Tämä meni vähän hassussa järjestyksessä, kun ajattelin ekaksi kertoa tarkemmin väikkäriaiheestani ja mitä oikeasti tutkin ja hutkin, mutta inspiroiduin tästä konffajutusta täällä ja halusin jakaa näitä tunnelmia teille. Toivottavasti tämäkin antoi jotain perspektiiviä tästä touhusta – minulle tämä kombo on parasta just nyt.

Auf wiederhören!

– Tiikku