Ciao!

Siellä on ruudun toisella puolella varmasti teitä, jotka odottavat päivitystä Italian ryhmäliikunta-meiningeistä & LES MILLS-menosta. Minä lupasin kertoa heti, kun pääsen tunnelmaan käsiksi ja sen teenkin. Pahoittelut, etten ole varmaan näissä kanavissa suunnitelmistani maininnut: juoksen tällä viikolla 8.4. Rooman maratonin ja olen heittäytynyt sydämellä juoksun (ja joogan) pauloihin ja päätin jo tänne tullessani ottaa hieman etäisyyttä ryhmäliikunta-kuvioihin. Rakastan kaikkia lajeja, joiden parissa olen saanut ja saan työskennellä ja temmeltää, mutta nyt oli hetki irtiotolle ja antaa keholle liikettä muilla tavoilla. Olen nauttinut siitä kovasti, mutta hiljalleen kehoon on kiirinyt iso ikävä tunneille ja nyt odotan jo innolla, että maratonin jälkeen pääsen haistelemaan italialaisia ryhmäliikunta-tunnelmia, päivitystä asian suhteen on siis tulossa pian! Myös palo ohjaamiseen on kova ja odotan jo kovasti, että pääsen luoksenne kesällä. Täällä on jo vaikka mitä suunnitelmia ja musalistoja tehty. 😉 En myöskään malta odottaa, että pääsen ammentamaan jooga-oppiani kanssanne!

Maraton juostaan täällä ikuisessa kaupungissa sunnuntaina. Jännitys hiipii jo! Olen juossut maratonin kerran aikaisemmin, myös täällä Roomassa, viisi vuotta sitten. Muistan silloin sanoneeni, että en tee tätä enää koskaan. Ennen Italia-eloa mieleen kuitenkin alkoi nousta kaipuu jollekin tavoitteelle, maalille, jota kohti voisin edetä. Juoksu on ollut minulle aina rakasta, mutta usein sille ei ole ollut arjessa tilaa niin paljon kuin ehkä haluiaisin. Nyt olisi siis täydellinen mahdollisuus antautua juoksun vietäväksi. Ja sieltä se maraton sitten hyppäsi sydämeen ja syyskuun alusta asti olen aktiivisesti juossut pitkin Rooman lenkkimaastoja. Niitä saikin hetken etsiä, sillä täällä luonnonhelmaa ja rauhallisia reittejä saikin hetken etsiä. Jos tulet joskus Roomaan ja kaipaat lenkkimaastoja, suosittelen Villa Borghese- tai Via Caffarella-puistoja tai Tevere-joen viertä. Näihin kun tiensä keskustasta löytää, saa aika rauhassa kirmailla.

Juoksu on ollut mainio opettaja. Olen aina ollut kova menemään ja tekemään, eikä esimerkiksi peruskestävyys-tason juoksulenkit ja matala syke ole olleet minulle mitään itsestäänselvyyksiä. Olen nauttinut liikkeestä kovaa ja korkealla. Helposti liian kovaa kuin liian hiljaa. Hiljalleen syksyllä aloin tutustumaan maltillisen menon maailmaan juoksun parissa, ja ai että se on tehnyt hyvää. Antanut perspektiiviä ja myöskin tuonut kehitystä sinne vauhdikkaampaankin päähän. Juoksuun ja tekemiseen on löytynyt ihan uudenlaisia tasoja ja sävyjä. Mutta voin kertoa, että maltin kanssa oli alussa hurjan vaikea toimia ja sykemittari oli pakollinen kaveri joka lenkillä. Nyt myöhemmin olen voinut siitä luopua ja pystyn luottamaan siihen, mitä keho kertoo. Arjen menossa ei omaa kehoa ja sen tuntemuksia aina ehdi/ osaa/ halua kuunnella (vaikka siitä niin helppo muille on aina muistutellakin) ja juoksun kautta olen oppinut siinä ainakin astetta paremmaksi. Ja tästä opista aion pitää kiinni ja kirjoittelen paremmin oman kirjoituksensa.

Maratonille olen asettanut yhden tavoitteen: nauti matkasta! 42 195 metriin mahtuu monenlaista fiilistä ja tuntemusta, se on fakta, mutta tämä tavoite kulminoituu siihen, etten vain keskittyisi omiin tossuihini ja uskaltaisin nauttia tunnelmasta, reitistä ja huikeasta matkasta. Sitä maraton on. 5 vuotta sitten lähdin matkaan napit korvilla & musiikki pauhaten. Olin päättänyt tiukasti juosta omaa juoksuani ja sitähän kukaan ei keskeyttäisi. Oma juoksu paras juoksu!

Mutta mitä kävikään? Parin kilometrin jälkeen nelikko italialaisia n. 60-vuotiaita herrasmiehiä tupsahti kipittämään viereeni ja alkoi kyselemään jotain turhanpäiväisyyksiä, kuten mistäs tämä vaaleatukkainen tyttö on kotoisin ja tykkäänkö Roomasta, mitä teen ja olenko juossut monta maratonia ja ja ja (ei sellaiseen ällöttävään italiaano-tyyliin vaan oikein kohteliaasti!).. Olin vähän että ei tässä kuulkaas ole tultu juttelemaan vai juoksemaan, mutta herrasmiehet eivät helposti luovuttaneetkaan vaan jatkoivat jutustelua. Tarina jatkuu niin, että juoksin heidän kanssaan 25 kilometrin kohdalle, kunnes ensikertalaisen (minun) voimani hieman hiipuivat ja kavereilla virtaa riitti ja tiemme erosivat. Kuitenkin kaksi kilometriä ennen maalia törmäsin yhteen herroista, jonka kanssa juoksimme loppujen lopuksi käsi kädessä maaliviivan yli. Kiitos nelikon a) juoksin sopivaa vauhtia b) tajusin, että maratonilla on kaikkea muuta kuin yksin ja se on juuri parasta antia. Pääkopassa sinkoilevat ajatukset ja tavoitteet ovat toki omia, mutta muut tekijät, kuten yleisö, kanssakilpailijat, tunnelma ja kannustus ovat taas asioita, jotka antavat matkalle niin virtaa kuin elämyselementtiä roppakaupalla. Ja ovat asioita, jotka jäävät makeana mieleen ja kantavat. Välillä oman mielen metkut meinaavat määrittää menoamme liiaksi ja paljon jää huomaamatta, tuntematta ja kokematta, kun sitkeästi tuijotellaan liiaksi sisään päin (ei vaan maratonilla vaan ehkä muutenkin). Minä olen nyt heittänyt ”laput silmillä”-mentaliteetin romukoppaan ja mielessä kirkas tavoite nauttia maraton-matkasta täysillä! Totta kai haluan tehdään parhaani, mutta uskon, että se toteutuu parhaiten juuri ilolla sydän ja silmät auki kirmaten.

Nyt keskityn lepäämään ja jännittämään viikonlopun koitosta. Ja olemaan panikoimatta ja luottamaan, että hyvin se menee. Työ on niin sanotusti tehty ja nyt todellakin keskitytään nauttimaan loppuhuipennuksesta. Ensi viikolla syön myös ilolla pastaa, nyt ollaan hiilaritankkauksen puolesta taivaallisessa paikassa. Palataanpa siis maratonin jälkitunnelmissa, ihanaa huhtikuun alkua!

– Tiikku