Kun kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, joutuu omassa mielessä usein puntaroimaan monenlaista. Nämä fiilikset pätevät myös liikkumiseen: meillä kaikilla on varmasti joskus ollut päiviä, jolloin olo on ollut aluksi superenerginen ja kaikki tuntunut mahdolliselta, mutta keho ei olekaan syystä tai toisesta ollutkaan niin innoissaan, kun oma mieli? Silloin tällöin käy toisin päin, eikä mieli malta keskittyä treeniin. Joskus taas kaikki sujuu kuin siivillä ja kesken tunnin, lenkin tai muun urheilusuorituksen sattuu jotain, joka laittaa pakan sekaisin. Näin kävi myös Rooman maratonilla.

42 195 metriä on pitkä matka kelle tahansa. Matkaan voi valmistautua hyvin, mutta vasta itse juoksun aikana oikeasti tietää, kuinka homma rullakaan – siihen vaikuttaa iso kasa tekijöitä. Ja joskus käy niin, että ensin rullaa, ja sitten iskeekin odottamattomia hankaluuksia, joita ei todellakaan reissulle tilannut. Omalla kohdallani sunnuntaina kaikki meni huipusti noin puolimatkaan saakka. Ja sitten taistelinkin sen toisen puolikkaan vuorotellen pohkeiden ja etureisien krampeista. Nopeasti huomasin, että asettamistani tavoitteista, tunnelmasta nauttimisesta & parhaasta mahdollisesta ajasta, olisi irrotettava ja pian mieleen nousikin uusi johtoajatus: Toivottavasti selviän maaliin!

Kun huomaa, että oma keho ei olekaan tänään valmis unelmasuoritukseen ja mielessä maalatut ajatukset ihanasti rullaavasta juoksusta, ympärillä olevien kanssajuoksijoiden kanssa fiilistelystä, yleisön voimasta, ylävitosista ja radan varrella olevista musiikkiesityksistä alkavat lipua omasta otteesta, on ensimmäinen kysymys mielessä että “EI, mitä tää nyt on? Miksi minulle?!”. Ensin mielessä ovat ärsytys, harmitus ja kasa kiukkuakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Mielen ja kehon liitto on ultimaattinen. On tilanteita, joissa mielen voima, päättäväisyys ja tahtotila antavat uutta poweria, joka vie meitä eteenpäin. Ja sitten on niitä tapauksia, joissa mieli tajuaa, että keho on nyt vakavissaan ja tässä hetkessä suurimmasta sisusta ei ole apua ainakaan vauhdittamaan askelta. Mutta moneen muuhun asiaan mielestä sellaisessa hetkessä on! Kun maratonilla tajusin, että nyt tilanne on hankala, mitä luultavammin kuuman kelin, liian vähän nesteytyksen & suolojen vuoksi, selkeni nopeasti, että edessä on pitkä ja kivulias matka. Ei tule helppoa. Jalat painoivat yht’äkkiä tonnin ja olivat juostessakin ikään kuin jonkinlaisessa krampissa (äärimmäisen erikoinen fiilis). Tilanne ei ollut sellainen, että okei rauhoitetaanpas vähän ja aletaan nauttia maisemista, vaan pikemminkin hälytystila, jossa jokaisesta askeleesta joka vei eteenpäin, piti olla kiitollinen. Mielessä ei ollut juurikaan muuta, kuin ajatus siitä, että rakkaat jalat, jaksakaa, pystykää ja kantakaa. Ja niin ne kantoivat. Onneksi! Ne kilometrit olivat täynnä psyykkausta, hengitystä, seuraavan tankkauspisteen toiveikasta ajattelua ja kasapäin tiukkaa keskittymistä, (välillä horjuvaa) luottamusta ja mojovasti päättäväisyyttä, eikä muista ulkopuolisista tapahtumista ole oikein tietoa. Niillä päästiin maaliin, mikä oli aivan mieletön juttu.

Vaikka alussa kirjoitin, että jouduin luopumaan päivän parhaan suorituksen tavoittelusta ja nautiskelu kääntyi selviytymiseksi, se ei pidä oikeasti paikkaansa. Jouduin toki luopumaan siitä unelma-ajatuksesta, johon tietenkin uskoin ja jota tavoittelin niin pitkään, kun se oli mahdollista. Suoritukseni oli kuitenkin just se päivän paras, maagisin ja huikein, minkä jaloillani pystyin tekemään. Olo maalissa oli ihan voittajafiilis, ja se on mieletön tunne, joka hellii joka solua ja sopukkaa kehon väsymyksestä, kivusta ja uupumuksesta huolimatta. Ja ai että se ilo siitä, että keho kantaa, jaksaa ja pystyy (vaikkei siitä ihan joka hetki varma olisikaan).

Juoksun aikana mielessä pyöri monenlaista, joista “parhaimmin” mielessä kaksi ajatusta: 1) En juokse enää koskaan maratonia 2) en varmana juokse ikinä enää metriäkään! Mentiin aika synkissä vesissä ja täytyy sanoa, että tuollaisia fiiliksiä ei kauhean usein ole tullut, koska olen oikeasti ollut onnekas kaikenlaisten tapaturmien ja sattumusten suhteen urheillessani. Mutta niistä oppii valtavasti: oppii hyväksymään, suhtautumaan ja iloitsemaankin. Mitä olisinkaan saanut maratonista irti, jos olisin puskenut kiukkupäissäni eteenpäin ja vaan toistanut miksimiksimiksi-mantraa maaliin saakka, ja sitten vasta aloittanutkin jossittelemaan – kurjaa mieltä ja negatiivista energiaa. Kun taas antoi mielen hyväksyä sen tilan, mikä kehossa oli, antoi se kaiken energian ja voiman mennä eteenpäin niillä spekseillä, jotka saatavilla oli. Ja se oli mieletöntä!

Meitä on monenlaisia ja oma luonteeni kallistuu vahvaan optimistisuuteen ja positiivisuuteen. Toki realismiakin löytyy, ja sitä maratonilla saikin hyödyntää. Mutta jo maratonpäivän iltana taisin miettiä, että nälkähän tässä jäi. Se unelmamaraton on vielä kokematta, se on edessä – ja sen haluan todellakin saavuttaa! Sen fiiliksen, jossa oman juoksun lisäksi ehtii avata silmät ja sydämen ympärillä olevalle maraton-huumalle, tsempata vieruskaveria ja samaan aikaan kipittää oman parhaansa mukaan. Ja niin sitä ajatus seuraavasta maratonista alkoi muotoutumaan. Sitähän ei todellakaan tiedä, minkälainen siitä tulee, mutta siitä olen varma, että se tulee! 🙂

Olipa kyse sitten maratonista tai vaikka 30’ min treenistä, olipa laji mikä tahansa, on liikkuminen aina täynnä tunnetta ja tuntemuksia. Niin kehossa kuin mielessä. Fiilikset laidasta laitaan ovat aina omissa käsissämme ja itse päätämme, kuinka niihin suhtaudumme. Pidetään kiinni huippufiiliksistä ja uskalletaan kohdata myös ne hankalat tunnetilat, luotetaan kehon ja mielen liittoon.

Tunteikasta viikkoa!
Tiikku