Meistä jokainen on taatusti ollut uuden edessä. Uutuus on saattanut liittyä työhön, parisuhteeseen, reissuun, harrastukseen, opiskeluun tai johonkin ihan muuhun. Meistä jokainen varmasti tietää myös sen tunteen: epävarmuuden aallon sisällämme, johon kuitenkin sekoittuu kutkuttelevaa innostusta ja odotusta tulevasta? Se on jännä tunne, jonka äärelle pääsee tai joutuu niin pienten kuin suurten uusien asioiden äärellä.

Uuden edessä tunteisiin sekoittuu usein myös pieni tai joskus reilusti isompikin pala epävarmuutta: osaanko minä, pystynkö minä, tiedänkö minä? Epävarmuuden läsnäolo tuntuu joskus henkeäsalpaavalta ja lukolta, joka ei helposti aukea. Itse olen tällä viikolla taistellut uuden edessä, kun olen aloittanut kirjoittamaan kehollista kokemusta ryhmäliikunnan parissa tarkastelevan artikkelini analyysiä. Olen vaiheessa, jossa kirjallisuutta on luettu ja aineistoa kerätty – on aika saada aikaan tuloksia, vaikuttaa ja vastata kysymykseen, mitäs sitten, mitä uutta minun tutkimukseni tuo? Olen rimpuillut kappaleen alussa kirjoittamieni kysymyksien parissa ja tuntenut sitä kuuluisaa luovuuden tuskaa, jännitystä ja ahdistustakin. Sovellan tutkimuksessani uudenlaista teoriaa asiakaskokemuksen tutkimuksessa ja mietin, pystynkö minä tähän, osaanko minä? Entäs, osaanko tulkita aineistoani oikein? Siis tuleeko tästä yhtään mitään? Tyhjä Word-dokumentti edessäni hohkaa valkoisena ja kirjoittamisen aloittaminen on tuntunut ihan mahdottomalta.

Epävarmuuden aallonharjalla on samaan aikaan kuitenkin läsnä myös toisenlainen tunne, innostus uuden edessä. Mielessäni sinkoilee ajatuksia, inspiraation säteitä ja iloa: nyt on minun mahdollisuuteni luoda jotain uutta, haastaa itseäni ja saada aikaan upeita juttuja. Tää on niin siistiä! Olen kirjoittamassa akateemista artikkelia, jonka idea on lähtenyt minun omista pikkuajatuksistani ja ideasta, joka on jalostunut jo pitkälle paperille ja nyt edessä on työn hedelmällisimmät vaiheet! Artikkelistani on pidetty konferensseissa ja olen saanut kannustusta eteenpäin, miksi siis pelkään?

Yksi parhaista asioista väikkärityössä on omien ajatusten haastaminen, pohtiminen ja luova työ: kirjoitusprosessi on melkoista vuoropuhelua ja ilotulitusta olemassa olevan tutkimusten, oman position & filosofian, aineiston, omien ajatusten ja oivallusten välillä. Tämä kombo aiheuttaa melkoista tunteiden ja ajatusten vuoristorataa epävarmuuden syövereistä voittajafiiliksiin. Ja sehän tässä on ihan parasta ja pahinta samaan aikaan. Tärkeintä uuden edessä, epävarmuuden vallitessa, olisi mielestäni nähdä tilanne mahdollisuutena: kaikki on nyt auki, anna mennä! Tätä minä olen nyt opetellut.

Meitä jatko-opiskelijoita kannustetaan aloittamaan kirjoittaminen HETI: heti vain tekstiä paperille, vaikkei kaikki olisikaan aivan (tai läheskään selvää). Liika suunnittelu ja kirjoitustyön panttaaminen nostaa aloittamisen rimaa korkeammalle ja ruokkii kuuluisaa valkoisen paperin kammoa. Tämä on hyvä neuvo, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Välillä onnistun paremmin, välillä en ja lamaannun. Kun kuitenkin alkaa nostaa ajatuksiaan paperille, vaikka teksti olisikin ajatuksenvirtaa ja jäsentelemätöntä, on sitä vain helpompi lähteä muokkamaan kohti terävää ja uutta luovaa analyysikokonaisuutta, jossa aineisto puhuu ja kietoutuu, kyseenalaistaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa tietoa ja toisaalta ravistelee sitä ja luo uutta. Kun antaa mennä, hommat alkaa sujumaan.

Itseäni haastava voima on myös perfektionistin vika: kaikki pitäisi saada heti oikein. Niin kuin moni tehtävä ja työ, myös tutkimus on mielestäni äärimmäisen luovaa työtä, joka vaatii aikaa. Kahlitseva aikataulu tai ”tänään maailma valmiiksi”-mentaliteetti eivät ruoki oivaltaa ja uutta luovaa ajatuksenkulkua, päinvastoin. Eli toisaalta on myös tärkeää olla armollinen ja asettaa asiat mittasuhteisiin: jos ajatus ei kulke, on ehkä parempi sulkea läppäri ja tehdä jotain muuta. Tänään ei tarvitse tulla valmista, vaikka välillä omassa mielessä siltä tuntuukin. Koska totuus on myös se, että aivan varmasti pian tulee taas se hetki ja päivä, jolloin sukeltaa flow-tilaan ja on täynnä kirjoitusintoa ja tekemisen vain soljuu eteenpäin. Sama efekti on tunnistettavissa myös vaikkapa urheilussa: välillä treenit sujuu, toisinaan taas ei sitten tule mitään. Ehkä silloin on ihan ok hellittää, kääntää katseet ja ajatukset muualle ja odottaa uutta hetkeä?

Epävarmuuteen kietoutuu myös pelkoa ja on kaikille halukkaille nyt samaan syssyyn kirjasuositus: Henkka Hyppösen Pelon hinta-kirja on mainiota, ajatuksia herättävää luettavaa. Me itse olemme niitä, jotka usein asetamme eteemme esteitä, valmiita tulkintoja, jotka ruokkivat epävarmuutta ja lietsovat pelkoa monenlaisissa tilanteissa. Niin kuin minä vaikka tässä tilanteessani ruokin itse omaa pelkoani, joka niin helposti ottaa vallan aisapariltaan innostukselta. Saan itseni myös kiinni miettimästä: entä jos ohjaajani tai kollegoideni mielestä tämä onkin ihan huono tai olen tehnyt ihan väärin? Ehkä ei ole kuitenkaan niin vaarallista ojentaa keskeneräistä työtä arvioinnin alle, vaikka pelottavaa se saattaa ollakin – sadattelun sijaan vastakaikuna saattaakin olla rakentavaa, kannustavaa palautetta, joka vie sinua eteenpäin? Ja aiettä, kuinka mahtavalta tuntuikaan eilen, kun aloitin vain kirjoittamaan ja annoin mennä. En antanut epävarmuudelle valtaa vaan lähdin tekemään. Mahtava fiilis! Mitäpä siis, jos kääntäisimme epävarmuuden vahvuudeksemme, emme antaisi sille valtaa vaan hyppäisimme aina uuteen, rohkeasti ja epäilemättä? Kokeileminen ja tekeminen opettaa, ja sillä tavalla me kehitymme. Jos jäämme paikallemme, mitään ei tapahdu. Ainakin minä elän uuden oppimisesta, itsensä haastamisesta ja itsensä kehittämisestä – ja uskallus on avain näiden asioiden toteutumiseen.

Tässä minun kiemurani tämän viikon fiiliksistä. Olo on välillä, kuin olisi ylhäällä olevan kuvan kaltaisessa labyrintissä – välillä seikkailu siellä on parasta, välillä pahinta. Onko sulla ollut samanlaisia tunnelmia töissä, opiskeluissa tai muilla elämän osa-alueilla? Uusi asia tuntunut ihan mahdottomalta ja pelko ottanut vallan, vaikka innostustakin on ollut isosti ilmassa? Mutta eikös me olla samaa mieltä, että fiilis on ollut mieletön, kun on vaan hypännyt tuntemattomaan ja lähtenyt tekemään? Hengissä ollaan, opitaan uutta, saadaan ahaa-elämyksiä ja mennään eteenpäin.

Ensi viikolla jätetään tiede, tutkimus ja yrittäjyys sivuun – ja juostaan. Kirjoitan teille lempparijuoksureiteistäni täällä Roomassa, eli mielikuvitusmatka Rooman maisemiin tai ideoita tulevalle Rooman matkalle luvassa. Ciao!

– Tiikku