Koululiikunnan takaumat

On tavallista, että asiakkaaksemme liikunta- ja tanssistudiollemme löytää keski-ikäinen, liikuntaa pitkään karsastanut nainen, joka ei ole uskaltanut liikkua ainakaan ryhmässä peruskoulun jälkeen. Ensimmäinen tiskillä esitetty kysymys meille on monesti huoli siitä, voinko tulla mihinkään mukaan jos en vielä tiedä osaanko niitä juttuja mitä tunnilla tehdään. Mitä koulussa on tehty, jos kynnys liikunnan harrastamiseen ohjatusti on niin korkea?

Olen tällä viikolla jäädyttänyt varpaani monta kertaa luistellessani peruskoululaisten kanssa ja kiristellyt hampaitani lukion vanhojen tanssien täsmällisiä paikanvaihtoja suunnitellessani. Olen aina halunnut liikunnanopettajaksi vaikka en itse peruskoulussa juuri nauttinutkaan koululiikunnasta. Olen parhaillaan suorittamassa viimeisiä liikunnanopettajan harjoittelujani koulussa ja ajatukseni pyörivät väistämättä siinä, että mikä tässä on ollut kautta aikojen niin kamalaa (myös minulle) – liikkua ryhmässä ja oppia uusia taitoja.

Koululiikunnan juuret pureutuvat 1800-luvun loppupuolella heränneeseen intoon voimistella ja Tahko Pihkalan aikaiseen pesäpalloon, joiden oli tarkoitus nostaa nuorissa esiin sodassa tarvittava ominaisuuksia, taitoja ja kuntoa. Sittemmin maanpuolustuksellinen näkökulma on kaikonnut koululiikunnasta, kun armeijan on nähty palvelevan rauhan aikana maatamme parhaiten kuntokouluna. Koululiikunnalle on kuitenkin jäänyt se rooli, että se toimii osana yleissivistävää koulutustamme suomalaisen liikuntaperinteen välittäjänä. Vanhat tanssit ovat hieno perinne ja oppilaatkin näkevät sen arvon. Suunnistuksen ja pesäpallon suhteen tilanne ei kuitenkaan ole sama. Kun suurin osa oppilaista harrastaa jääkiekkoa, Cheerleadingia ja MTV-dancea, on ero perinteisiin kansallislajeihimme yhtä pitkä kuin 50 kilometrin hiihto.

Liikunnanopetuksen tavoitteisiin kuuluu nykyisin aktiivisuuteen kannustavaa asennekasvatusta, liikunta- ja lajitietoutta, sekä kunto- ja terveysnäkökulmaa. Koululiikunnasta puhuttaessa korostetaan niin liikuntaan kasvattamista kuin liikunnan avulla kasvattamista. Opetussuunnitelmassa todetaan liikunnan kohdalla ensimmäisessä lauseessa: ”Liikunnanopetuksen päämääränä on vaikuttaa myönteisesti oppilaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn ja hyvinvointiin sekä ohjata oppilasta ymmärtämään liikunnan terveydellinen merkitys.” Voiko yhden aineen harteille enää enempää jaloja tavoitteita kasata? Hieman ilkikurisesti voisi toki kysyä samaa minulta, miten Liikunta- ja tanssistudioni motto taidolla ja tunteella sekä yhteisöllisen ilman piirin kehittäminen – eivätkö nekin ole fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä ja hyvinvointia tukevia teemoja? Nyt päästäänkin asian ytimeen, siihen miten koulun liikunta eroaa liikuntakeskuksesta samoillakin tavoitteilla. Kun me huomaamme, miten asiakkaamme on piristynyt, virkistynyt ja saanut selkäänsä suoremmaksi, kerromme sen hänelle, huomioimme ja kannustamme. Samassa tilanteessa oppilaan numero nousee kasista ysiin.

Kun osaamista pitäisi arvioida, on vaikea sanoa 24 oppilaan ryhmästä, kenen psyykkinen kehitys on yltänyt kiitettävälle tasolle edellisen lukukauden aikana. Niinpä palaamme pukkihyppyyn. Kaikki tekevät sen, jotta saadaan kirjoihin ja kansiin tulokset, joiden mukaan arviointia tehdään. Tarvitseeko kaikkien sitten osata pukkihyppy, entä kieppi tai käsinseisonta? Mietin sitä juuri viime viikolla kun houkuttelin rekkitangolle pelokkaita kokeilijoita yksi toisensa jälkeen. En haluaisi olla se tyyppi, jonka naaman nähdessä tuntee häpeää, pelkoa, osaamattomuutta ja epäonnistumisen tunteita. Toteutan Fiiliksellä sitä mihin uskon, heittäydyn itse mukaan, teen välillä jotain hullua, mokaan ja hymyilen sille. Iloa – sitä me kaipaamme emmekä väkisin avustettua kieppiä. Se, jos joku haluaa omasta tahdostaan ja halustaan hypätä rekkitangolle on minulle yhtä iso voitto kuin sille, joka rekkitangolle uskaltautuu.

Vuonna 2016 kaiken pitäisi muuttua uuden opetussuunnitelman myötä. Liikunnasta tulee ennen kaikkea fiilis-aine. Ajatusmalli muuttuu niin päin että liikunnan ilo ja sen tuoma hyvä mieli kannustaa ja innostaa osallistumaan ja näin oppimaan taitoja. Kaikessa ei tarvitse olla hyvä, jotta voisi tuntea itsensä ja kehonsa arvokkaaksi. Odotan vuotta 2046. Silloin Fiiliksen tiskille astelee toivottavasti tyyppejä, jotka tietävät jo, että millekään tunnille mukaan tulemiseen ei ole taitorajaa.

– Siiri

2017-04-10T09:23:32+03:00 huhtikuu 10th, 2017|

About the Author:

Leave A Comment